Minä.

Vai sanoisinko paremminkin itseni suojelija?

Elän tällä hetkellä omassa pikku maailmassani. Pysyttelen enimmäkseen kotona. Käyn töissä. Näissä paikoissa olen turvassa. Ainakin uskoisin olevani. Välillä olen jopa onnellinen. Elän onnellista arkea. Nautin työstäni. Pelkään käydä missään muualla. Muualla saatan loukata itseni. Olen onnistunut pitämään itseni juuri ja juuri pinnalla. Pelkään että jokin pieninkin asia saa minut hukutettua taas jonnekin syvälle, mistä on vaikea nousta ylös. Tuntuu etten kestäisi sitä juuri nyt. En. En nyt kun viimeinen hoitomme on alkamassa. Mikään ei saa horjuttaa mieltäni tällä hetkellä. Pelkään että muuten voi käydä jopa niin pahasti, että hoito jää tekemättä. Hukkuisin. Olen saanut kaivaa jostain viimeiset voimani tätä varten ja en todellakaan anna kenenkään tai minkään viedä niitä tällä hetkellä pois.

Pelkään että minulla ei ole enää ketään kun hoidot ovat ohi. Tällä tavalla menetän läheiseni. Itse olen heidät sulkenut pois. Suututtanut heidät. Minun on vain pakko suojella itseäni nyt. Toisinaan tuntuu että olisi helpompaa, kun nämä hoidot olisi jo käyty. Silloin voisin hyväksyä kohtaloni ja kohdata ne tosiasiat. Ja tiedän että olisin siinä vaiheessa tarpeeksi vahva kohtaamaan ne. Tällä hetkellä en ole. En vielä. En tiedä miten meidän tulee tässä käymään, joten en voi vielä alkaa prosessoimaan tätä asiaa. Mutta se päivä vielä tulee. Sitten olen taas se vahva. Kunpa läheiseni jaksaisivat odottaa sinne saakka. Koska siihen saakka minun on toisinaan oltava Erakko.